PUS

Taas juoksen. Nyt askel on keveä. 

Olen päättänyt asioista enkä katso taakseni. 

Enkelit minun kintereilläni pysykööt!

Kuplat ympärilläni nauravat, kujeilevat, kutittavat. 

Enää niihin en pistä piikkejä - mitähän nekin lienevät?
Altaassa jumppaajat ehkä häiriintyvät kuplimisestani? 

Raaputan autoni ikkunoita,
viima on iskenyt niihin,
ajan tien yli ja tarkennan mittarin. 

Kolme tuntia eteenpäin on sallittu. 

Nuori tyttö, ennen aikaani paikalle kampeuduttuani, 

ottaa vastaan, laittaa ja suojaa, tarjoaa kahvia,
kertoo mitä seuraavaksi tekee, söpöilee.
Nuoret ne ovat niin nättejä! 

Kampaaja.
Tarkasti, huolellisesti tekee työtään. 

Minä puolestani välttelen kummitusta
- häntä, joka vastapäisessä isossa peilissä tuijottaa... 

Miten tuollaisia voi edes päästää ihmisten ilmoille, 

kuvajaistaan ihmettelemään?

Eläkeläisalennusta ei ole. Kysyin tietysti.
Tavan vuoksi. Kokeillen. Plääh.

Noo, kultainen yrittäjäystäväni - 

eihän sinun sellaista tule edes ajatella, ei tarvitse, en vaadikaan; 

sinulla on rankka vuokra isossa kiinteistössä, 

teet töitä myös viikonloppuisin,
olet vasta työpanoksesi alimmalla askelmalla.
Tai... ainakin lähes. :)

Minäkö olisin sinulta vähennyksiä kinuamassa? 

Minä, joka olen työni tehnyt? 

Minä, joka olen nauttimassa loppuelämääni miten kuten pystyn?
Tulevia sukupolvia ymmärtämättä? 

En kultaseni, en todellakaan; 

sinun elämäsi on alussa, 

sinä tarvitset jokaisen euron jonka saat.
Kyllä minä ymmärrän. Oikeasti.

PUS.