Eilen käytiin tunnin pituisella metsälenkillä. Kälyn mies oli ajanut lumikelkalla reittiä, joten ei tarvinnut umpea kahlata. Hyvä oli ilma, helppo hengittää eivätkä varpaat eivätkä sormetkaan valitelleet.Mitä nyt nenä pakkautui Petteri Punakuonoa matkimaan... Metsä oli pukeutunut hurmaavaan asuun, jäniksen ja ketun jäljet yhytimme tuon tuostakin. Hiljenimme hetkeksi kuuntelemaan puron vienoa solinaa kevyen jääkerroksen alta.
Tänään on kotomaamme itsenäisyyspäivä, jolloin äkkiä taas muistamme veteraanejamme, suitsutamme heille kiitosta ja sitten taas vuodeksi unohdamme. No, eiväthän ne onneksi kaikki niin tee. Mutta vasta nytkö on hoksattu perustaa muistelupiirejä, joissa sodan kokeneet pääsevät purkamaan ahdistuksiaan? Kummastelenkin, MIKSI VASTA NYT, vai enkö ole sattunut moisesta ennen kuulemaan? Vuosikymmeniähän siihen olisi tarvetta ollut.
Onnea, Suomi-neito!
2 kommenttia:
Tuota nyt aloitettua keskustelua minäkin hämmästelin, eikö niiden aika olisi ollut jo ajat sitten. Isäni jo -50 luvulla sanoi, kun löytäisi jonkun, myös sotevankina olleen, saisi puhua nuo aaveet pois mielestä. Hän sanoi, että saman kokeneen kanssa voisi olla hyvä keskustella siitä pahasta ajasta.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Niinpä... No, yli 200 000 euron juhlat on taas juhlittu ja monenlaiset luomukset katsastettu. Toivotaan, että ne sodan läpieläneet, jotka vielä jotain ymmärtävät, saavat keskusteluista apua ja me kaikki voimme siirtyä odottamaan uusia oivalluksia ja uutta kevättä. :)
Lähetä kommentti