Haa, onko juoksukin muka ikään kuin ikään valjastettu, ikäistetty? Eikö tämänikäinen saakaan juosta?
No, enhän minä nyt niin paljon juoksekaan... Mitä nyt kuntosalin juoksumatolla ihan vähän vain ja pururadoilla, silloin kun muita ei ole näkyvillä. Eikä vauhtini kenenkään päätä huimaa, kaikkein vähiten minun; ehkä noin viiden kilometrin tuntinopeudella suhahdan. Enkä ohita ketään, yleensä minä olen se, joka ohitetaan.
Mutta hyvää se tekee, tärähtelyineen ja verenkiertoineen kaikkineen. Sydämenikin kipittää ihan kivasti kun se muuten vähän laiskanluihakka olisi. Joten minähän juoksen. Kerran pystyn siihen. Ja jaksan.
* Kajaanin Teppanassa sijaitseva ulkoilu- ja retkeilyalue. Sen luontopolun lahonneet portaat kaipaisivat kyllä kunnostusta, tuollaisina ne ovat vaarallisia.
2 kommenttia:
Totta tosiaan, niin kauan kun vain juoksemaan pääsee on sitä mentävä. Sillä vauhdilla mikä hyvältä tuntuu. Omat kuljettimeni ei enään suostu juokuaskeliin kuin muutaman kerrallaan. jaa-a. toista se oli ennenn...
Näin olen minäkin ajatellut. Että teen kaikkea mahdollista niin kauan kunnes tulee luonnollinen stoppi...
Lähetä kommentti