lauantai 14. toukokuuta 2011

"HILJENNÄ, HILJENNÄ, YKKÖSELLÄ TÄSTÄ..."

Mökkitie ei olekaan vellinä, se kantaa auton peräkärryineen kiltisti perille. En välitä, vaikka Hän toppuuttelee vieressä: "Hiljennä, hiljennä, ykkösellä tästä..." Ajaisi itse, niin ei tarvitsisi huolta kantaa - minä olen sentään pääsemässä juuri autuaalliseen olotilaan: pikkuisen mökkini syliin!

Ja mökkihän riemastuu: "Kulta, sinä tulit! Et ole unohtanutkaan minua!" "Rakkain, sinua en ikinä unhoita", vastaan tunteellisesti ja syleilen koko eteeni avautuvaa maisemaa. "Olen tullut!" huudan ja kaiku kantaa ääneni kaikkialle.

Vesi on karannut kauas, ihanan sinisenä se välkehtii auringon hyväilyssä. Pihan täyttävät syksyiset lehdet, joten tartun lehtiharaan ja pian ne ovat erikokoisissa kasoissa. Hän kerää ne hienosti vanhan lakanan päälle ja kiikuttaa metsään.

Otamme valokuvia. Rannasta, pihasta, toisistamme. On ikävä lähteä, mutta tämä käynti on vain pikavisiitti; velvollisuudet toisaalla vaativat. "Tulen pian uudelleen", kuiskaan lähteissäni. "Ehkä jo ensi pyhänä jään syliisi..."

3 kommenttia:

anja kirjoitti...

Juuri näin! Näin myös minä tunnen kun saavun sielunmaisemaani Sydän-Savoon. Kuin syliin. Hienosti kuvasit, samat on tunteet...

mummeli kirjoitti...

Varmasti mahtava tunne tuo pääseminen mökille. ja ne puuhat siellä odottaa tekijäänsä. itsellä ei mökkiä ole muuta kuin tämä asuttamani mökki.

Sylviira kirjoitti...

Tavallisesti minulta pääsee itku kun keväällä ensimmäisen kerran saavun mökille. Se kun on lapsuudenkotini rannassa. Kaikki edesmenneet ovat siellä vastassa...

LUETUIMMAT