Tummin surureunoin
aamupilvet nousi -
niiden alla päilyi virta kyynelten.
Vene virran pyörtehissä sousi -
kirkkaasti kimmelsivät
valkopurjeet sen.
Nouse, tuuli, huokaa
henkäyksin lauhoin,
purjeisiin venhon voimaa
puhalla,
sit' käsivarsin lempein,
hellin saata
ja
valoon, rauhaan,
kotirannan suojaan
kalliine taakkoinensa kanna.
Isän rakastavaan syliin
lapsi nosta
ja
siinä viipyin
hänen levähdellä anna.
4 kommenttia:
Ari, siskoni poika, kummipoikani, lähti ja jätti meidät. Olimme joulun ajan täällä meillä, hän kipuili, mutta kuka nyt nuoren miehen kivuista huolestuu?
Niin. Siunauspäiväänsä varten kirjoitin runon, jota en itse pystynyt lukemaan, vaan sen hoitivat omat rakkaat lapseni:
Herkkä, kaunis runo. itkettää, kun muistelen oman tyttärenpojan lähtöä.
Osanottoni.
Kiitos. Tästä on nyt aikaa pian kaksi vuotta.
Ja mummeli, olen pahoillani lapsenlapsesi menetyksestä! Oman lapsen tai lapsenlapsen kuolema on varmaankin niitä kauheimpia kokemuksia. Se sattuu jo ajatuksenakin, joten sen syvemmälle en kestä mennä, tunnehyöky on liian valtava. Enkeleitä rinnallenne!
Lähetä kommentti