Aamulla varhain, siinä seitsemän jälkeen, keinottelin kävelysauvojen ja kenkien teräspiikkien turvin itseni pikkuisen autorääpäleeni luo, jonka lasit olivat tietenkin jäässä. Raaputtelin niitä ensin kokeilumielessä, mutta ei siinä oikein tullut jälkeä, sitten muistin, että sitä sulatusspraytahan olin vastikkään tuonut autoon ja sillä lasit sulivat niin sisä- kuin ulkopuoleltakin nopeasti.
Ja sitten perruuttammaan. Hetken se onnistui, mutta sitten jokin höperö jääkohouma pysäytti rääpäleen. Koetin eteen-, koetin taaksepäin, mutta kitkarenkaat sutivat vain. Nousin autosta ja yritin itse työntää, mutta näillä mummirievun voimillako tuo mokoma liikkuisi... Mitästä tyhjää! Varovasti pyöriskelin liukkaalla tantereella, kokeilin autossa olleiden liukureiden 😊 ja ylimääräisten käsineidenkin 😀 avulla saada renkaisiin pitoa, mutta nou nou nou!
Ja kas, sitten nousi aurinko, sillä vastapäisen kerrostalon ovesta asteli minua vanhempi (kai, ehkä, luultavasti?) pappa, käveli suoraan luokseni, kysyi vaan, eikö auto lähde liikkeelle, annahan kun kokeillaan - ja niin hänen avullaan saatiin rääpäle peruutetuksi ja mummirääpäle saman tien viikottaiselle kauppareissulleen. Mummirääpäle vilkutti kiitokseksi kiltille papalle, joka palasi takaisin kerrostaloonsa - oli nähnyt ponnisteluni ja tuli varta vasten auttamaan! 😍
Tuosta samasta kerrostalosta on ennenkin juossut ihania ihmisiä auttamaan talvella jumiin jääneen autoni kanssa. Se taitaa ollakin oikea Enkelten talo. 💖
2 kommenttia:
Vielä löytyy avuliaita ihmisiä, Hienoa.
Niin on, aina on tielleni osunut avuliaita ihmisiä ja etenkin näin ikääntyessä sen merkitys korostuu. Osaan olla kiitollinen...
Lähetä kommentti