Jonkinlaiseen toimintakuntoon selviäminen vei noin viisi ja puoli vuotta, tosin täysin siitä en selvinne koskaan, oli se - ja on yhä - ihan liian hirvittävä asia; repäistiinhän minut ympyröistä, joita olin pitänyt maailmanani kuudenkymmenen neljän vuoden ajan. Ainoa siunaus siitä oli se, että pääsin lähelle lapsiani ja lapsenlapsiani sekä toista sisartani, se nuorempi kun jäi ikävä kyllä sinne kotiseudulle.
Toinen leikkaus tapahtui puolitoista vuotta sitten, jolloin ihan sattumalta, sydänvaivojen ja pääkivun vuoksi päivystykseen hakeuduttuani, päässäni havaittiin meningeooma, aivokasvain, joka luokiteltiin syöväksi sen ärhäkkyyden takia, ja joka onneksi saatiin kokonaan pois sen lilluttua lähes irtonaisena aivokalvon päällä. Sen jälkeen kuljin arkipäivisin sädehoidoissa kuuden viikon ajan. Taksilla, tunti mennen tullen. Virkistyin ihmeesti, sillä olihan päivissä säännöllinen rytmi, jota noudattaa. Kuin olisi käynyt töissä! Päälaella oleva kalju aukko on nyt hiljalleen täyttymässä uusilla hiuksilla ja viime syksynä sain sen syövän suhteen terveen paperit (kontrolleja tietenkin parin vuoden välein) - kunnes kolmisen kuukautta myöhemmin aikaistin mammografia(vuosi)kontrollia tietyistä syistä, ja silloin löytyi uusi syöpä, tällä kertaa rinnasta.
Rintasyöpä leikattiin helmikuun lopulla ja eilen kävin onkologilla kuulemassa mahdollisista tulevista hoidoista. Vähän hirvitti ajatella, miten selviäisin vaikkapa sytostaateista, nuori ja täysin voimissani kun en enää ole. Huojennus oli melkomoinen kuullessani, että olin toiminut ajoissa eikä syöpä ollut päässyt levittäytymään, vaan se oli saatu kokonaan pois, ts. olin lääkärin sanojen mukaan 80%:sti syöpävapaa, vaikken mitään lääkkeitä söisikään. Nollaprosentteihin en pääse ikinä, koska se syöpä on kuitenkin ollut minussa, joten varuiksi "nautin" viiden vuoden ajan letroja, lääkkeitä, joilla on ikäviäkin sivuvaikutuksia. Nekin ovat henkilökohtaisesti erilaisia, joten jos tämä tuuri jatkuu, ehkä vältyn niiltä, joiltakin ainakin. Näin helpollako pääsin? kysyin lääkäriltä hölmistyneenä, liikuttuneena, kiitollisena...
Kahden viime vuoden ajan olen ollut ikään kuin sivustakatsoja elämässäni; en ole itkenyt, en raivonnut, en kyseenalaistanut - olen ollut vain. Kuin utelias tarkkailija vieraan olennon elämässä. Eilen illalla sitten vihdoinkin jo hieman herpaannuin, koska olin valmis murtamaan kyynelten padon...
Tuntuu, etteivät tällaiset kuoleman hipaisut tule sattuman oikusta, mutta eiköhän tässä olisi jo tarpeeksi? Vaikka olenkin koettanut sinnikkäästi kiittää koko ajan, kun olen ajatellut, että minua jostain syystä kasvatetaan ja vahvistetaan täten sekä jopa riemuinnut ajatuksesta, että jos elämäni tällä tasolla on tarkoitus loppua, niin miten ihanaa onkaan sitten nähdä isä, äiti, siskot ja veljet pitkästä aikaa toisella puolella, niin silti mieleeni tunkee toive, että eivätkö nämä särkymiset oikeastaan jo riittäisi!
Toinen leikkaus tapahtui puolitoista vuotta sitten, jolloin ihan sattumalta, sydänvaivojen ja pääkivun vuoksi päivystykseen hakeuduttuani, päässäni havaittiin meningeooma, aivokasvain, joka luokiteltiin syöväksi sen ärhäkkyyden takia, ja joka onneksi saatiin kokonaan pois sen lilluttua lähes irtonaisena aivokalvon päällä. Sen jälkeen kuljin arkipäivisin sädehoidoissa kuuden viikon ajan. Taksilla, tunti mennen tullen. Virkistyin ihmeesti, sillä olihan päivissä säännöllinen rytmi, jota noudattaa. Kuin olisi käynyt töissä! Päälaella oleva kalju aukko on nyt hiljalleen täyttymässä uusilla hiuksilla ja viime syksynä sain sen syövän suhteen terveen paperit (kontrolleja tietenkin parin vuoden välein) - kunnes kolmisen kuukautta myöhemmin aikaistin mammografia(vuosi)kontrollia tietyistä syistä, ja silloin löytyi uusi syöpä, tällä kertaa rinnasta.
Rintasyöpä leikattiin helmikuun lopulla ja eilen kävin onkologilla kuulemassa mahdollisista tulevista hoidoista. Vähän hirvitti ajatella, miten selviäisin vaikkapa sytostaateista, nuori ja täysin voimissani kun en enää ole. Huojennus oli melkomoinen kuullessani, että olin toiminut ajoissa eikä syöpä ollut päässyt levittäytymään, vaan se oli saatu kokonaan pois, ts. olin lääkärin sanojen mukaan 80%:sti syöpävapaa, vaikken mitään lääkkeitä söisikään. Nollaprosentteihin en pääse ikinä, koska se syöpä on kuitenkin ollut minussa, joten varuiksi "nautin" viiden vuoden ajan letroja, lääkkeitä, joilla on ikäviäkin sivuvaikutuksia. Nekin ovat henkilökohtaisesti erilaisia, joten jos tämä tuuri jatkuu, ehkä vältyn niiltä, joiltakin ainakin. Näin helpollako pääsin? kysyin lääkäriltä hölmistyneenä, liikuttuneena, kiitollisena...
Kahden viime vuoden ajan olen ollut ikään kuin sivustakatsoja elämässäni; en ole itkenyt, en raivonnut, en kyseenalaistanut - olen ollut vain. Kuin utelias tarkkailija vieraan olennon elämässä. Eilen illalla sitten vihdoinkin jo hieman herpaannuin, koska olin valmis murtamaan kyynelten padon...
Tuntuu, etteivät tällaiset kuoleman hipaisut tule sattuman oikusta, mutta eiköhän tässä olisi jo tarpeeksi? Vaikka olenkin koettanut sinnikkäästi kiittää koko ajan, kun olen ajatellut, että minua jostain syystä kasvatetaan ja vahvistetaan täten sekä jopa riemuinnut ajatuksesta, että jos elämäni tällä tasolla on tarkoitus loppua, niin miten ihanaa onkaan sitten nähdä isä, äiti, siskot ja veljet pitkästä aikaa toisella puolella, niin silti mieleeni tunkee toive, että eivätkö nämä särkymiset oikeastaan jo riittäisi!
4 kommenttia:
Kovia olet kokenut viime vuosina. Kysytkö koskaan, tätäkö se nyt oli., elämä. Monesta olet selvinnyt ja yhä saat palkuasi jatkaa. Toivottavasti nyt sitten silempää polkua pitkin, kyllä tosiaan nuo jo riittäisi.
Hyv'' huhtikuun aurinkoa elämääsi!
Tokihan olen kysellyt sitäkin, ajatellut montakin kertaa, miten paljon vielä ehkä joku minuakin tarvitsisi, miettinyt, mistä alkaisin tyhjentää asuntoani, ettei lapsille jäisi jälkeeni niin kovaa urakkaa, ja tulevaisuuden unelmilta olen ummistanut silmäni. Kun sitten meningeoomakontrollissa todettiin, että aivoni olivat puhtaat ja tulevina vuosina kuvaustarve olisi vain joka toinen vuosi, päätin, että NYT alan vihdoinkin ELÄÄ - matkustelen, nautin, kirjoitan vielä vaikka mitä sekä vietän mahdollisimman paljon aikaa rakkaitteni seurassa. SE elämisenpalo tyssäsi tähän rintasyöpään, mutta nyt sitten vähitellen alkaa taas orastaa varovainen toivo siitä, että entäpä, jospa vielä sittenkin...
Olet kokenut tosi kovia viimeisinä vuosina. Aina emme ymmärrä miksi tulee niin paljon ikävää ja repivää elämässä kertaheitolla. Kaikista menetyksistä emme selviä ikinä, opimme vain joten kuten elämään niiden kanssa. Toivon että elämässäsi tulee viimeinkin seesteinen ja hyvä jakso, inhimillisesti ajateltuna olet sen kyllä ansainnut. Tulevaisuus on epävarma, onni on vain tässä hetkessä, jos silloinkaan. Harva jaksaa tämmöisten kokemusten jälkeen enää kiittää, olet ainutlaatuinen ettet menetä uskoasi! Valoa elämääsi, uskon ja toivon että Sinulla on paljon parempi aika luvassa.
Hah, enpä usko, että kovinkaan ainutlaatuinen olen, kuulun vain siihen omituiseen porukkaan, joka uskoo itse valinneensa silloin alussa, tulevaa elämäänsä suunnitellessaan ne asiat, joiden kuuluu opettaa hänelle uudessa elämässä seikkoja, joita ei ole vielä oppinut. Silloin käsittää, ettei raivoamisesta tai kyseenalaistamisesta ole mitään hyötyä. Ja onhan toki paljon helpompaa kääntää ajatukset niin päin, että hyväksyy tosiasiat ja jää odottamaan uteliaana, mitä tuleman pitää. Sitä paitsi kiittäminen suojaa mieltä; on parempi kiittää kaikesta kuin kirota - silloin elämä on helpompaa ja rauhallisempaa. Ja vaikka hulluna joku minua pitäisikin näiden ajatusten vuoksi, niin se ei vahingoita minua, sillä jokainen saa ajatella mitä haluaa.
Lähetä kommentti