Neljä vuotta.
Raastavaa, epätoivon täyttämää...
Mutta mitä on nyt tämä hiljaisuus?
Ei kaipausta, ei ahdistusta, ei hätää?
Ja sydänkin on täysin levollinen?
Se ei riehu, ei tärise, ei huuda tuskaansa.
Äkillinen oivallus, välähdys.
Huima ja odottamaton mielen lävistys.
Kuin sivallus.
Olen päässyt irti!
Olen vapaa!
Vihdoinkin.
2 kommenttia:
Näin elämä tasoittaa isotkin kuprut.
Siltä näyttää. Elämälle kiitos!
Lähetä kommentti