Ne takertuvat varpaisiin. Muistot.
Ne pistävät havunneulasverkkoina jalkapohjiin.
Ne lennähtävät tuulen riepottamien lehtien selässä olkapäille.
Ne huuhtoutuvat sateen salattuina kyyneleinä ihon alle.
Niitä ei pääse pakoon,
sillä kesän jokainen henkäys kantaa viestiä.
Muistatko?
Ja minä muistan.
Muistan kirveen kalkkeen ja maalin tuoksun.
Muistan vanhain saunahirsien pehmeän kutsun ja ensimmäisen sydäntäyteisen yön oman orren alla.
Muistan lasten naurun ja takan räiskeen.
Muistan myös tummien päivien viileät varjot ja niiden hyiset katveet.
Niitä en pääse pakoon, joten kätken ne sydämeeni ja vien - sitten joskus - mukanani kuun hopeiselle sillalle.
Sieltä sirottelen niitä tulevien sukupolvien tajuntaan ja kuiskaan: Minä muistan.
2 kommenttia:
"En tunne enää
ystäväni sydäntä.
Vain luumunkukat
yhä tuoksuvat niin kuin
tuoksuivat kerran ennen."
Muistot satuttavat joskus kipeästi,
mutta ehkäpä ne ajan kuluessa asettuvat omiin lokeroihinsa,
eivätkä kirvele ja kaiherra ainakaan jatkuvasti.
Olet ajatuksissani! AZ
Kiitos, AZ, olen kehittänyt suojakseni kuvun, jonka läpi muistot suodattuvat turvallisesti. Osaan jopa kiittää siitä, että niitä ylipäänsä on olemassa - että olen saanut elää ne joskus. Tämä kesä on ollut ihana, täynnä aurinkoa, järven sineä sekä mökkimaailman kasvojenkohotusta, jota se on kaivannut jo vuosikymmenen verran.
Lähetä kommentti