CURLING-"KAKAROITA"?

Eräässä yhteisössä tuli puhetta siitä, onko lapsen käytös vanhempien ansiota tai syytä. En tietenkään malttanut olla ottamatta haastetta vastaan, en millään tahdo päästä ohi näistä pohtimisista vaan ryhdyn oitis syväluotaajaksi. Kirjoitin mitä mieltä olin, ihan luennoimaan innostuin, tapani mukaan, valitettavasti. No, kun sitten hoksasin, että ikäluokkani ihmiset jo suurin piirtein tietävät tämän kaiken, poistin suurimman osan ”luennostani”, etten liikaa ärsyttäisi enkä halunnut leimautua besserwisseriksi…

Kirjoitin, että mielestäni lapsen luonteesta paljolti riippuu, millainen hänen käytöksensä on, mutta kyllähän se kodin esimerkki ja vanhempien järjestelmällisyys ja yhtä köyttä vetäminenkin vaikuttavat. Jos kotona on hällä väliä -tyyli ja lapsi saa mennä miten tahtoo, ei hän voi millään tietää, miten oikeasti kuuluukaan käyttäytyä. Toisaalta kyllä sellaisestakin perheestä voi kuoriutua ihan vain lapsen oman perusluonteen ansiosta aito ja välittävä ja ns. kunnon ihminen, ja tietenkin myös päinvastoin. Eli ei kai se ihan niin mustavalkoista voi olla. Asia on vaikea eikä kukaan oikeasti voine tietää vastausta, vaikka paljonhan sitä on tutkittu.

Koulullekaan ei kasvatusvastuuta voi sysätä, vaikka sitä kovasti kyllä jotkut yrittävätkin. Siellä kyllä yritetään opettaa tapoja, mutta ne valuvat kuin vesi hanhen selästä, jos kotona ei alkeita ole annettu eikä tukea löydy. Sitä paitsi lapsi saattaa kotona olla niin tuiki erilainen kuin koulussa, monet vanhemmathan eivät millään edes usko, että heidän lapsensa voisi käyttäytyä opettajan kertomalla tavalla eli he suorastaan väittävät, että opettaja valehtelee. Lapset ovat taitavia manipuloijia.

Nyt on Ruotsissa noussut häly telkkariohjelmasta, jossa kerrotaan hemmotelluista lapsista, curling-kakaroista (ihan kaikella rakkaudella tämä nimitys), joiden tien vanhemmat yrittävät silottaa niin pitkälle kuin mahdollista, menevät asiassa jopa niin pitkälle, että vaikka lapsi on muuttanut kotoa pois (vanhempien hankkimaan asuntoon), heille käydään siivoamassa, pyykkäämässä, laittamassa ruokaa jne. Ohjelmassa he ”saavat opetella omien siipiensä kantavuutta talossa, jonne on kerätty nuoria opettelemaan ensi askeleita omatoimisuudessa. Tiskauksen ja pyykinpesun ympäriltä onnistutaankin kaivamaan yllättävän paljon dramatiikkaa.”

Ei tässä voi muuta kuin kauhistella, miten hukassa tuollainen vanhemmuus on; eikö  todellakaan ymmärretä, että tällä menolla valmistetaan lasta suureen elämänpettymykseen, katastrofiin suorastaan, kun tämä joskus passaajiensa kuoltua joutuu reaalimaailman kanssa tekemisiin!

Hyvähän se on, että edes jotenkin, vaikkapa nyt tv-ohjelman keinoin pyritään pelastamaan tilannetta, mutta epäilen, että jälkensä se on jo ennättänyt jättää, mitä lapsen edessä odottaviin elämän haasteisiin suhtautumiseen tulee. 

Ja tämänkertainen luento päättyy tähän. :)