Kun maailma
katosi,
hapuilin
turtana eteenpäin.
En nähnyt
tietä.
Nousin vain
junaan,
joka
kuljetti kauas.
Kassissani
kannoin sirpaleita,
mitättömän
elämäni teräviä suikaleita,
jotka
satuttivat.
Kun en enää
tunne niiden terävyyttä, kerron.
2 kommenttia:
Onneksi terät tylsyvät ajan kanssa.
Niin, olen huomannut, Luojan kiitos. Enää ei ahdistus vie seiniä ympäriltä.
Sinua mummeli olen kaivannut. <3
Lähetä kommentti