LEMPIN VAELLUS LA 3.12.2011

Arolan maatilamatkailukäyttöön
kunnostettu sodanaikainen asuintalo

Aamulla sataa märkää lunta, pitkästä aikaa lunta kuitenkin ja yllätän itseni pohtimasta, olisiko minusta lähtijäksi ollenkaan. Sitten nappaan laiskamadon päästä kiinni ja hätistelen sen läheltäni tyhjiä kuiskuttemasta. Jos kerran raskaana oleva kolmikymppinen Lempi on tehnyt sen lenkin läpi soiden ja metsien, yli heikkojen jäiden, neljä kilometriä vielä pidemmänkin kolmea lastaan kelkassa vetäen... sellaisissa olosuhteissa, navettatakissa, hätääntyneenä, venäläisten piippalakkien vilahtelu silmissään, niin minäkö muka en, silkkaa laiskuuttani... Sitä paitsi täältä mieheni kotitalosta päinhän ne piippalakit olivat käärmeen lailla ojia pitkin kiemurrelleet Arolaa kohti ja mm. sen yhteyteen kuuluvista hetkistähän appeni kirja Elämä kuin unta kertookin. Eli oikeastaan velvollisuuteni onkin mennä, koska sopivaan aikaan mökkeilemään satuttiin. Eikähän tuota lunta ole juuri nimeksikään, muutenhan matka pitäisikin tehdä suksilla.

Siispä vaelluskengät jalkaan, reppu selkään ja pellon yli Arolaan, jonka pirtissä odottaa liuta ihmisiä, joita en tunne. Katson velvollisuudekseni esittäytyä, en muutakaan keksi. Puristan käsiä, joidenkin kasvot vaikuttavat kumman tutuilta, en vain löydä niille nimiä.

Matkaan

Lempin Eero-poika käy vetäisemässä autoineen raviin kupertuneen asiakkaan, ajaa traktorilla suoraan ojaan ja vetää sitä pitkin nelivedon maantielle takaisin. Vasta sitten pääsemme lähtemään.

Kepit tikuttavat käsissämme, estävät liukastumista. Lumisadekin lakkaa, raikas tuulonen pyöräyttelee otsatukkaa lisäkiemuroille ja ilma on mukavan happipitoinen, helppo hengittää. Mukanamme taivaltava Raatteentien opas laskettelee historiallisia yksityiskohtia, vuosiluvut hän sieppaa epäröimättä, kuin lonkalta ikkään. Hänen lähellään on hyvä pysytellä, siinä oppii paljon sellaista, mistä ei vielä tiedä.

Taivallamme kohmeisen suon sylissä vaisuina jököttävien turvepäiden ohi joen rantaan, jossa odottaa epäuskoisina tuijottavia silmiäni jääkatteinen joki. Olen kuvitellut, että veneellä ylitetään, eihän sitä nyt jäätä pitkin mitenkään, onhan pakkasia ollut vielä niin vähän...

Turvepäät

Eero iskee jäätä piikillä. Kyllä se kantaa, kiertää kuitenkin vähän vasemmalle, jossa vesi ei uhkaa katteensa alla niin mustana. Muut menevät Eeron perässä, minä viivyttelen, näppäilen kameralla, lopulta annan periksi, kirahdan Vielä viimeiset kuvat ennen hukkumistani... ja seuraan muita.

Kaikki pääsemme yli, Eeron olallaan kantamaa köyttä ei tarvita.
Ja tästä on Lempi taivaltanut pienten lastensa kanssa! Epätoivoisena, ainoana päämääränään pelastaa rakkaansa, saada viesti omille joukoille! Hytisyttää.

Jokelan pihalla seisoo kaksi autoa, kuurankukkaisesta ikkunasta katsoo iäkäs nainen, tulee ympäröivän aidan luo. Eero puristaa kättä, kysyy, onko nainen ollut siellä pitkäänkin. Perjantaista asti on ollut, jälkeläistensä kanssa, kuulen, eihän hänestä enää yksin korpeen sentään... Matkasta juttua metsästävä toimittaja jää haastattelemaan, ottamaan kuvia, me muut suuntaamme rantaan. Jälleen jään ylitys! Kuvaan, jättäydyn jälkeen, haluan lähettää Hänelle viestin: Katso nyt ja vapise! :)

Joen yli...

Niemelän talo seisoo kylmänä, rakennukset ovat vetäytyneet talvilepoon. Pysähdymme pihalle, minä tietenkin ahnehdin menneisyyden haikuja ja valokuvaan, kierrätän katsettani kartanolla, kuvittelen sinne entistä elämisen meininkiä. Juttelemme, kuuntelemme Eeron tarinointia, odotamme, että toimittaja tavoittaa meidät.

Järven jäälle ei sentään ole menemistä, joten kierrämme Kulmajärventietä pitkin Kekkostielle. Tienpinta on petollinen, liukas, eilen tullessamme se oli kiillellyt uhkaavana, ahnain ja kiiluvin silmin se oli vaaninut jokaista liikettämme. Jos hirvi olisi keksinyt meidät, äkkipysähdys olisi ollut kohtalokas. Meille kaikille.

Kulmakosken levähdyspaikalla loimottaa nuotio. Jeru, Lempin lapsenlapsi sinne on järjestänyt kahvia ja ihanaa marjapiirakkaa. Etsimme helpotuksen hyttiä, mutta... paikalla ennen sijainnut käymälä on kuskattu pois, säästösyistä! Luoja, millaista jälkeä tulevaisuus näyttääkään kunhan kaikki jätteet on ympäri rantaa! Mitä lyhytnäköisyyttä! Mitä tyhjäpäisyyttä! En ymmärrä - takaisinhan tässä mennään kehityksen rattaissa... Harmittaa. Keskustelemme, voisiko kyläyhdistys itse järjestää paikalle käymälän sekä pöydän, sillä sitäkään ei enää ole, tarjoilupöydän Jeru on kuljettanut nyt mukanaan. Tällä kertaa pitänee kai sitten tyytyä kulkemaan loppumatka sääret ristissä... :)

Muistomerkki pitkäksi aikaa vartiopaikalleen
unohdetulle 17-vuotiaalle vapaaehtoiselle

Peltolaan on Lempi 72 vuotta sitten jättänyt lapsensa odottamaan siksi aikaa kun kiidättää sanaa Kyrölään ja sieltä suoraan järven yli koululla majaileville suomalaissotilaille. Sitten hän on palannut takaisin ja vienyt pesueensa Juntusrantaan, jossa perheen isä on tallustellut vastaan yllättäen; hän onkin poikkeuksellisesti lähtenyt metsätöistä kiertoteitä kotiin, kylän kautta. Jos hän olisi totuttua reittiä tullut, olisi hän kävellyt suoraan vihollisen syliin.

Lempin toiminta pelasti toistasataa ihmishenkeä, useampikin olisi pelastunut, mutta kaikki järkyttyneet kyläläiset eivät olleet uskoneet sanomaa ja sitä paitsi kun perheen pää oli savotassa, ei tiedetty mitä tehdä, lähteäkö vai jäädä... Ja niin he joutuivat vihollisen mottiin ja myöhemmin rajan yli Kintismän metsätyöleirille kuskatuiksi. Kuorma-autojen lavoilla, hirvittävässä pakkassäässä...

Juntusrannan koulu

Juntusen koulun kohdalla vastaan saapastelee kaksi koulutyttöä kauppakassia kantaen, he tervehtivät reippaasti ja se saa hymyn viipymään huulilla pitkään. Vasta koulun pihalla bongaan Hänen kansakoulukaverinsa, Elinan, joka koko ajan on kulkenut kanssani tätä samaista reittiä. Huomio hykähdyttää somasti, tulvauttaa nuoruusmuistoja mieleen kasapäin ja lupaan viedä terveisiä.

Vanhin vaeltajista on noin kahdeksankymppinen. Kunnioitukseni on suunnaton - jos minä vielä tuossa iässä toimin noin juohevasti, jaksan vaeltaa 10 km:n vauhdikkaan metsälenkin, niin olen erittäin tyytyväinen!

Paluumatka taitetaan autoilla. Mainitsen Lehtovaaran vanhaa taloa ohittaessamme, että tuossa me tanssittiin häitä vuosikymmeniä sitten, sulho kantoi kotipihaltaan morsionsa pellon yli juhlapaikalle ja... toimittaja tarttuu lehtiöönsä. Torjun kuitenkin enimmät kyselyt, en kaipaa julkisuutta, olenhan mitäpäsehyvejää-kaenuulaenen. :) Sitä paitsi eihän kotiseudun lehtiä ole juuri kiinnostaneet kirjanikaan, joten tokkopa tällainen pieni muistelus sen kummemmin nytkään hytkäyttäisi. Hyrisen hiljaa mielessäni muistellessani, että Arolan Eerohan taisi olla mukanamme ns. häämatkallammekin, joka suuntautui Lintulammen ja Teerilammen maisemiin... :)

Arolassa odottavat Helenan maukas lihakeitto ja uunijuusto... aah! Lisäksi Lempin kelkassa aikoinaan reissanneet tyttäret, Eeva ja Liisa halaavat lämpimästi. Sydämeni sulaa... Ruokaillessamme Eeva kertoo mitä hän muistaa tuosta historiallisesta vuosikymmenten takaisesta aamusta, herkistyy välillä... Niin minäkin ja rinnassani vellovat rakkauden ja myötätunnon hyökyaallot. Miten helpolla me sodan jälkeen syntyneet olemmekaan päässeet! Mutta... Osaammeko olla kiitollisia? Osaammeko olla valittamatta tyhjänpäiväisistä? Kukin menköön itseensä ja tutkailkoon, ehkäpä joku sen vastauksenkin löytää...

Viihtyisin pitempäänkin, mutta porukat rupeavat poistumaan ja seuraan esimerkkiä. Ihastelen vielä lähtiessäni Jerun ja Jonnan lapsukaisia, vilkasta poninhäntätyttöä ja tomaatteja metsästävää poikaa. Nuorin ihanuus, 8 kk:n ikäinen tyttö näyttää isänsä käsivarsilla, miten jämäkkä voi pienen ihmisen vartalo ollakaan kun hän sypäkän lentokoneen lailla levittää kätensä ja asettuu vaakalentoon. Isosisko tanssittaa häntä sylissään kuin nukkea konsanaan. En millään raaskisi riistäytyä irti, mutta joskushan sekin on tehtävä ja niin palaan Huttulaan Hänen luokseen. Sauna on seuraava etappi.

Juntusen koulun rannalla
(etuoikealla nähtävissä alkuperäisen koulun pohja)

Kiitän kokemuksesta! Kunnioittavin mielin kuljin, historian siivet havisivat, koskettivat, liikuttivat.

Hyvää Itsenäisyyspäivää, Suomeni maa!