Minä valitsin kaupungin,
valitsin lapseni hetken päähän
ja lapsenlapseni tunnin hiuksille.
Ihanan järveni luovutin ikuisuuksien rannoille.
valitsin lapseni hetken päähän
ja lapsenlapseni tunnin hiuksille.
Ihanan järveni luovutin ikuisuuksien rannoille.
Nyt asun täällä,
kaukana järveni aalloista,
kaukana elämänikäni kaikuraunioilta.
kaukana järveni aalloista,
kaukana elämänikäni kaikuraunioilta.
Asun elämäni raunioilla.
5 kommenttia:
Koko elämäni haave, se, että joku taistelee puolestani. Vielä ei ole ilmestynyt sitä sankaria. Ovatko jotkut vain niin raukkoja/mitättömiä/hyväksikäytettäviä, ettei heidän puolestaan kannata taistella? Olisinpa vielä nuori, näillä kokemuksilla, niin tietäisin, keneen luottaisin ja keneen en.
Ihana ja koskettava runo. Kovasti tykkäsin siitä.
Eipä niitä puolesta taistelijoita taida helpolla löytyä, kysymys on enemmän itsekkyydestä kuin puolestataisteltavien heikkoudesta.
Kiitos, anja. Noin minäkin olen joutunut toteamaan, vaikken millään osaa ihmisistä pahaa ajatella. Vieläkään.
Sylviira. Isämme ja setämme ovat taistelleet puolestamme. Veljemme ja miehemme ovat kouluttautuneet tekemään saman, myös poikamme.
Enemmän kuin mitään muuta toivon, että sitä uhrausta vaimot äidit ja tyttäret ei enää koskaan tarvitsisi tehdä.
Me ajelehdimme kun laivat, samoilla aalloilla, toiset paatit lipuen samaantahtiin kohti auringonlaskua, toiset taas törmäillen. Matkan jatkuessa ehkä yhdessä...railon- tai myrskyn erottamana. Matka jatkuu, laivojen pälyillessä omaa aallokkoaan,jossa voimien jo hiipuessa pystyy sopuisesti keinumaan horisonttiin. Niin se vaan lipuu, tämä elämä.
Puolesta taistelijoita.. ehkä lapsemme kohtalo on vielä taistella puolestamme...kohtuullista hoivapaikkaa. Sit joskus.
Amen.
Lähetä kommentti