tiistai 13. maaliskuuta 2012

PULLUKKA


Ukki lukee lapsille iltasadun. Mummi rupeaa nukutushommiin. 

Pinja pyöriskelee vuoteessa, tuijottelee mummia.
- Sullon pulleat posket.
- Pullukka, kuuluu toiselta vuoteelta iloisesti.
- Ja näin isot silmät! Pinja piirtää ilmaan ympyröitä.

Mummia naurattaa. Tuo viimeksi mainittu nyt ainakaan ei ollut ihan totta, joten jospa se ensimmäinenkin olisi liioiteltua, ainakin hiukan...

- Kato, mummi, multakin on lähtenyt jo kaksi hammasta! Toinen tipahti sänkyyn ja toinen yhden kyläpaikan sohvalle. 
Suu avautuu ja alahampaat irvistävät.
- Oho, mummi päivittelee, kumartuu tutkimaan lähemmin. Ihailee.
- Tietysti minä huomasin nuo aukot ihan heti... Kai se hammaskeiju kuitenkin löysi ne tippuneet?
- Juu, löysi... Viekas syrjäsilmäys. - Vaikka minä tiedän, että se hammaskeiju on meidän isä...

Hetki hiljaisuutta, Pinja kääntää kylkeä, vetää mummin kättä mukanaan. Kierähtää kohta takaisin.
- Ota mut syliin, mä rauhotun aina äidin sylissä. 
Lapsi kohottautuu toiveikkaana. Ehkäpä ihan vielä ei kannattaisikaan myöntyä Nukkumatin matkaan?
- Mummi ei voi nyt nostaa kun masussa on pipi.
- Näytä.

Kaksi uteliasta päätä nousee ja silmät tapittavat mummin ylävatsan laastaria. Rävähtämättä.
- Onks se arka?
- On se vähän.
- Sehän on iso. Mikä siihen osui? Pinjan kasvot ovat surulliset.
- Siihen kasvoi semmoinen pikkuinen kohouma, joka näpsäistiin lääkärissä pois. Ei se enää kovin kipeä ole.
- Sattuiks se?
- Ei ollenkaan, siihen laitettiin puudutusta.
Peitto pelmahtaa uudelleen.
- Silitä mua...

- Tuu jo munkin luo, kuuluu kohta toisesta vuoteesta, surkeasti.

Pinja sallii sen ja mummi siirtyy Pepin luo. Silittää otsaa, poskea. Pitää kädestä.
- Pinja näki sen laastarin ihan läheltä, minä en nähnyt hyvin. Pettynyttä kuiskausta tuskin kuuluu.
- Katsotaan sitten aamulla uudelleen, saat katsoa ihan läheltä, mummi tyynnyttää ja lapsi nyökkää, tyytyy siihen, käännähtää kyljelleen ja nukahtaa. Toisestakin vuoteesta kuuluu hiljainen tuhina ja mummi hiipii pois.

Ukki on jo äänetön yhtiökumppani, joten mummikin katsoo parhaimmaksi sukeltaa peiton alle, päivän robottikävely
ja
tasajalkahyppely
tuntuvat jotenkin verottaneen voimia.
Eihän se roppikaan enää mikään veres taida olla... 


Kohta vain kello valvoo, mittaa aikaa järkähtämättömään tyyliinsä. 
Yö laskeutuu.

4 kommenttia:

Minttuli kirjoitti...

Ihanasti kerrottu, oikea hyvän mielen postaus.

Sylviira kirjoitti...

Kiitos, oli ihanaa jakaa se tunne muillekin. :)

Aili-mummo kirjoitti...

Lämmin tarina lapsista ja isovanhemmista;DD

Kiitos tästä, Sylviira.<3

Sylviira kirjoitti...

Kiitos itsellesi kun jaksoit lukea ja vielä kommentoidakin! :) Elämän tarkkaileminen satusilmin on terapoivaa; siinä patistaa itsensä huomaamaan ne ohikiitävät onnenhetket, jotka muuten painuisivat kolhujen moukaroimien muhkuroiden pohjalle eikä niitä kohta enää muistaisikaan.

LUETUIMMAT