Mummi, mitä sä hyräilet? Sun päässäsi pyörii nyt jokin yks ja sama juttu. Mummi hämmentyy, ei saa otetta siihen, miksi juuri tämä laulu nyt hänessä musisoi, eihän hän ollut tullut sanoja ajatelleeksikaan. Aloittaa hapuillen, sanoja hakien:
Ääni sortuu ja hän vaikenee.
Miten se nyt noin? Mistä tuo tuli? Ikivanha laulu...
Miten se nyt noin? Mistä tuo tuli? Ikivanha laulu...
Pieni käsi hiipii käteen, puristaa.
Miks te ukin kans erositte?
Mummi epäröi, mutta vain hetken. Ukki halusi.
Pieni ääni huolestuu. Eiks se enää tykänny susta?
Mummi hymähtää. Ei varmaankaan.
Pikkuiset kasvot kurkottuvat ylös, mummin puolitoistametrisiin korkeuksiin.
Mutta kun sä oot niin nätti vieläkin, ethän sä oo vanhakaan,
en löydä yhtään ryppyä... Välitäks sä vielä siitä?
en löydä yhtään ryppyä... Välitäks sä vielä siitä?
Nyt mummi ei epäröi. Kulta. Mä rakastan sun ukkias.
Suloinen pikkuinen käsi hamuaa mummin toistakin kättä, onnellisena siitä, että edes jokin pysyy.
Ja mummin jo ahdistuksista vapautunut sydän liikuttuu.
Hän kumartuu puristamaan pienen parantajan syliinsä.
Nämä luottavaiset kasvot ja tämän ehdottoman, rakastavan pienen sydämen hellyys balsamoivat viimeisetkin säröilyt.
Kiitos, Suuri Henki!
Kiitos, maailmankaikkeus!
Kiitos kaikki enkelini!
Kiitos kaikki enkelini!
Kiitos näistä hetkistä!
Ne ovat kaikki, mitä jäljellä on.
