OI UNI, ANNA UNOHDUS!

Naapuri on aurannut tien pihaan. Kuten aina, pääsiäiseksi. 

Joskus rinteen pääsee nousemaan vaivatta, joskus on peruutettava, otettava vauhtia ja rynnättävä.

Aurinko peilautuu talon ikkunoissa, kuurankukin koristelluissa. Välähtelee siellä sun täällä. 

Toivottaa tervetulleeksi hitaan
ja loppuun asti uuvuttavan
talven jälkeen. 

Lisko on tullut aikaisemmin ja odottaa keittiössä. 

Halaan häntä.
On ollut ikävä...

Puut hohtavat kuuraisin hiuksin saunan vieressä. 

Istumme liskon kanssa lauteilla.
Hikoilemme, porisemme, nauramme. 

On niin hyvä puida maailmanmenoa, lapsia, elämää.
Pitkästä aikaa. 

Saunatietä reunustavat miesten asettelemat tulet.
Hangella kipunoivat jäiset timantit. 

Sen aiemmin koskemattomassa pinnassa liihottaa lumienkeleitä.

Polveen sattuu. Se on vääntynyt vartalon alle ja hetkessä tulet, timantit ja lumienkelit haihtuvat hiljaisuuteen. 

Sielunsilmät eivät lennätä mieltä enää. 

Menneisyys pilkahtelee unen suoman peitekalvon suojin,
kiusaa ja härnää. 

Oi uni, älä muistuta enää! 

Anna pelkkä unohdus.

VAIN PYYKIT ODOTTAVAT

Tidi tiidi tidi tiidi tidi tidi tidi tidi tiii... Mummi on liikenneympyrässä eikä vastaa, vaikka puhelin jatkaa tovin sinnikkäästi. 

Hän kaartaa asemalle, hetken myöhässä ja bongaa saman tien äitinsä vierellä kaksi malttamattomasti hyppivää olentoa, jotka tempaisevat auton oven auki heti kun se on pysähtynyt ja Mummi mummi mummi... kiirii ilmoille täyttäen auton, asemapihan, koko maailman, ja hetkessä tulijan kimpussa

räpeltää tuhatjalkaisten pussaajien armeija. 

Halausten, toivotusten ja kaikenlaisen muun sähellyksen jälkeen sulloudutaan autoon ja hurautetaan mummin asunnolle,
jossa eno ja ruoka odottavat.

Myöhemmin parvekkeen edessä kiiltelevä mäki nappaa heidät kaikki selkäänsä, liukuri kiidättää jokaisen aina uudelleen ja uudelleen mäen alle,
välillä kimppakyydissä, välillä sooloillen. 

Se kiidättää siellä muuten mummiakin, joka on koko talven salaa unelmoinut, koska pääsisi laskemaan, mutta jostain syystä hän ei yksin vain ole saanut sitä aikaiseksi.
Märkinä, hiukset hiestä solmussa työnnytään lopulta saunaan ja iltapalan jälkeen uni sitten maistuukin.

Sunnuntaina mummi askaroi keittiössä. Hän on kuumissaan pyyhkäissyt puseronsa sängylle, josta Peppi sieppaa sen syliinsä, rutistaa sydäntään vasten, nuuhkii.
- Se tuoksuu mummilta, huomauttaa Pinja.
Peppi kuiskaa: - Minä rakastan sitä. Se tuoksuu turvalliselta. 

Mummin silmiin menee jotain, sipulia varmaankin ja hän pyyhkii niitä lieden ääressä, niistää eikä toviin puhu, ei pukahda. Hän onkin niin kovin herkkä. Sipulille ja ilmassa liiteleville ajatuksille...

Pian, aivan liiankin pian on lähdettävä asemalle, jossa lasten vielä pitää könytä toistensa kimpussa, niin että mummi joutuu pitelemään turhan railakkaasti rynnivää ja kikattelevaa Pinjaa kiinni. 

Sitten juna saapuu, sieppaa vieraat kyytiinsä ja puksuttelee kaukaisuuteen. Mummi sompailee tyhjälle asunnolleen sydän kippuroiden, tuttuakin tutumpaa tunnetta sisimmästään hätistellen. 

Sillä vain pyykit odottavat.

MUA KUULE ÄITI

Kuuntelen sieluun sattuvaa laulua, vahingossa korviini kantautuvaa.
Herkistyn, ja pakostakin itken.
Itken, ikään kuin en vielä kylliksi kyyneliä olisi vuodattanutkaan...

Laulun sanoma tuntuu mahdottomalta,
mutta lienee aika pitkälle mahdollisuuksien rajoilla,
joissakin tapauksissa.
Kauheissa, hirvittävissä, traagisissa sellaisissa.

Mutta kenen on syy? Se perimmäinen?

Nykyään kun kaikin voimin on panostettava materiaan.
Työhön, työnantajaan, aikaan,
mikäli mielii elämisensä maksaa.

Jos saisin uudelleen elää oman nuoruuteni,
jäisin kotiin ja hoitaisin lapseni,
kunnes he eivät enää kaipaisi jokahetkistä hoivaa.
Jäisin, sulkisin korvani kaikelta muulta ja omistautuisin vain heille.
Itsepäisesti, vakain tuumin.
Tai vaihtoehtoisesti puolison kanssa vuorotellen.

Vasta sitten olisi työuran vuoro, elämäämme sopeutettuna.

Tietenkin se vaatisi puolisolta paljon, loppumatonta joustoa ja ymmärrystä, vaikka sillehän ei materialistinen maailmankäsitys kuitenkaan anna juurikaan mahdollisuuksia. 

Mutta yhteisiähän ne lapset ovat, joten luulisi kummankin vanhemman käsittävän, että olosuhteisiin sopeutumalla, omista vaatimuksista tinkimällä, vyötäkin tarvittaessa kiristämällä asiat hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla. Jotenkin.

Ikävä kyllä on niitäkin lapsia halunneita puoliskoja,
jotka yksinkertaisesti vain ilmoittavat, että leipä se loppuu, mikäli toinen ei töitä etsi.
Sellaistakin kun olen kuullut...

Mutta onhan tietenkin heitäkin, joille se kertakaikkisesti ei sovi.
Joku voi tuntea jopa tukehtuvansa kodin seinien sisäpuolella eikä siksi voi jäädä.
On myös eronneita tai karanneita, yksinhuoltajia joko omasta tahdosta tai pakosta.
Tai sitten ei vain rahat riitä, jukulauta.

Ja tämä on täysin minun oma, värittynyt, haikeiden muistojen kultaama mielipiteeni.
Toivon, ettei kukaan ota nokkiinsa. 

I´M BACK

Askel rullaa kevyesti, silmät suuntautuvat ikkunasta näkyvään vaihtelevasti vaeltelevaan pilvipeitteeseen. Mieli on raikas, tuulettunut ikävistä ajatuksista ja kiitollisuus hyrisee kohti taivaita. Kiirastuli teki sen, mitä pitikin; poltti tuhkaksi kipeät tunteet, jotka lehahtavat nyt sen silkkisestä sylistä uusin siivin verekseen liitoon. Läpäisin Elämän järjestämän tulikokeen ja Uusi Maailma kaikkine mahdollisuuksineen odottaa.

Telineiden painot eivät rasita, infrapunasaunan hiljalleen hyväilevä lämpö rentouttaa. Olen yksin, silti ympärilläni kuhajaa mielihyvän rauhoittava läsnäolo. Porealtaan kuplat hierovat, silittävät, kuiskivat suloisia sanoja. Altaan vesi kantaa. Kellun silmät kiinni, uneksin.

Kotona totean olemattomat tekokiharat jälleen kerran; hiukset ovat todellakin suoremmat nyt kuin silloin kampaajalle mennessä. Mutta mitä siitä - aurinko sädehtii taas ja linnut lurittelevat. Tartun imuriin.

I´m back.