YHDESSÄ MAAILMA ON TAAS SIEDETTÄVÄ...

Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat. Monet eivät siksi saa unta tai jos saavatkin, se repeilee ja katkeilee ajatusten ja ryöhähtelevien, sinne tänne laukkaavien tunnepuuskien yllättäessä.

Tuskin kukaan on tietynlaisista muutoksista onnellinen. Lapset taitavat olla ainoita, jotka sopeutuvat nopeimmin, heillä on ihmeellinen mukautuvuuskytkin, mutkaton ja selvä. He suuntaavat katseensa eteenpäin. He osaavat ottaa uudet asiat vastaan uteliaina, eräänlaisena vaihteluna, seikkailunakin. Kunhan vain heidän olonsa varmistetaan turvalliseksi ja rakastetuksi ja vanhempien läsnäolo tuntuu. Kunhan vain kaikki rakkaat pysyvät edelleenkin siinä vierellä, kulkevat rinnalla ja ottavat osaa heidän elämäänsä. Entiseen malliin.

Meillä lähellä olevilla, sivustaseuraajilla, lienee jo siksikin tuskallista, koska emme voi tietää kaikista aiheeseen liittyvistä asioista eikähän se meille kuulukaan. Silti se tekee epävarmaksi, epätietoiseksi, onnettomaksi, unettomaksi. Tulevaisuus näyttäytyy sangen monimutkaisena ja kompastelevana. Rakkaiden jaksaminen nousee ensimmäiseksi huolenaiheeksi.

Kunpa vain osaisimme pysytellä sillä kaidalla keskitiellä, olla tasapuolisesti tukena jokaiselle, osoittaa vain, että rakkautta riittää kaikille! Yhdessä maailma on taas siedettävä, myöhemmin jopa hyvä...


EI AIKA MENNYT KOSKAAN PALAA - vai palaako?  

MURENEVAT SANAT

Vaellan… samoan… harhaan...

 

Katoan tuskan lohduttomiin,

autioina ammottaviin onkaloihin,

joissa viuhuvat 
toisistaan eksyneet

raskaat tuulet

Tuulet,

jotka huuhtelevat 
kipeinä sykkiviä sydämiä

soinnittomin sävelin,

suruisin sanomin, 
sanattomin sanoin…

Sanoin,

jotka murenevat,

murenevat,

mu re ne vat… 

CHA CHA CHATA JA RUMBAA

Eilen illalla aikauduttiin Maija Astikaisen tanssikursseille Naapurivaaralle. Cha cha chata ja rumbaboleroa. Koska tasan ei ollut onnen lahjat eli miehiä oli vähemmän, jouduimme Hänen kanssaan erillemme, vaihtopareittain kun mentiin. Hän oli välillä hämmennyksissään ilman minua, kuin emostaan eksynyt kissanpoikanen, ja kun rumban askeleet kääntyivät monimutkaisemmiksi, Hän hakeutui turvaan luokseni. Vanhassa vara parempi... Ja niinhän me opittiin ne askeleet. Yhdessä. Tosin sitten tanssilattialla myöhemmin illalla ne eivät jostain syystä äkkiä palautuneetkaan toisen meistä mieleen, joten mentiin vanhaan tyyliin.. :D

Kurssilla meillä oli harvinaista kyllä livenä ihka oikea orkesteri, Sinitaivas, joka oli osallistunut jo kahtena edellisenäkin iltana pidettyihin tanssikursseihin. Harvinaista oli sekin, että rumpali kertoi mm. cha chan historiasta sekä antoi vihjeitä, mistä sen cha cha -kohdan askelissa tunnistaa. Bändi eli koko ajan opetuksen mukana, soitti tarvittaessa ja lopetti heti kun ohjaaja antoi vähäisenkin merkin...  Myöhemmin tansseissa, ilmaisissa, muuten, oli mukana myös Kunnon Miehet -orkesteri. Hyvä sekin.

Ihmisiä oli runsaasti liikkeellä, olihan niin kaunis kesäinen iltakin. Ja pitihän sitä mahtavaa näköalaakin välillä käydä ihailemassa, kun tanssin tuimat temmellykset meinasivat karpaloittaa ihomme vesipisaroin. Ennen yhtätoista jalkani viimein sanoivat, että nyt sitten on tullut yhden illan osalle ihan tarpeeksi liikuntaa, joten kiltisti tottelimme niiden sanomaa ja ajelimme kotiin. Oli ihana, kirkas yö, yötön yö ja aurinko killotti silmiin matkalla.

SYNTTÄRIPÄIVÄNÄ

On syntymäpäiväni. Aamulla en heti sitä muistanut, kuten ei ilmeisesti Hänkään, vasta kun poika onnitteli, havahduin. Tytär lähetti sähköisen kortin ja Hän ilmestyi kotiin ruokatunnilla ruusu mukanaan. :)

Paljon on vettä virrannut sen jälkeen kun pappi päätäni valeli...


Happy Birthday to...

TANSSINKETKALE

Eilen illalla vinksahdettiin harviaisestaan Jormuan lavalle, pitihän sitä, kun kerran kaupunkiin pyhäksi jäätiin. Ilta oli lämmin, tanssinhaluisia lähes pilvin pimein. Kepein kengin taas tepsuttelimme, oikein vauhdilla veivasimme suurimmaksi osaksi nuorempien joukossa, kuin yhtenä heistä. Mutta ikähän on tunnetusti tunne- ja suhtautumiskysymys; ihminen on niin vanha kuin tuntee olevansa.

Orkesteri piti alussa turhan rivakkaa vauhtia, laulujen sanoilta ja tunnelmilta meni merkitys kun koetettiin parhaamme mukaan kipittää, rytmissä pysyäksemme. Mutta kun Pentti Kumpulainen astui lavalle, niin jopa merkityksetkin palasivat! Reijo Taipale puolestaan taikoi takaisin nuoruuden ihanat ja kipeätkin tunteet... Hän ehdotti minulle, että fanita nyt ihmeessä. Pyhähdin, etten ihmistä ole koskaan jumaloinut, joten en kyllä nytkään. Niitä muita fanittajia riitti, ihan tappeluksikin asti. Mikä häpeä - ei jääty katsomaan, vaan poistuttiin sille kuuluisalle takavasemmalle.

Koivet ne vain jaksoivat kummasti kantaa, mutta tanssinketkale taisi kyllä jäädä nyt päälle ja niinpä olenkin pikkuhiljaa ujuttanut Hänen alitajuntaansa syöttiä, josko tänä iltana vielä sinne Naapurivaarallekin...

No, ei se silti ehkä lähde, on maalannut autotallin seiniä koko päivän ja siinä taitaa olla tarpeeksi jytää yhden lauantain osalle.

JOKAINEN IHMINEN ON LAULUN ARVOINEN

Tohtori Kiminkinen rakastaa mummoja, kertoo Pekka Leiviskä torstain (10.6.2010) Kainuun Sanomien sivulla B12. Telkkarilääkäri Tapani Kiminkinen oli pistäytynyt luennoimassa Naapurivaaralla ja suoraan tapaansa kertonut asioista niin kuin ne ovat, kaunistelematta, ilman kapulakieltä.

Olen ennenkin puhunut Kiminkisestä, ihailevaan sävyyn tietysti, kuinkas muuten. Onhan hänellä niin samanlaiset mielipiteet kuin minullakin siitä, että rakkaus ja toisista välittäminen ovat tärkeimpiä asioita ihmisten kesken. Ja että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja jokaisen elämä on yhtä arvokas. Toisin sanoen viisas mies siis...;)

Kirjoituksensa loppuun Pekka Leiviskä on koonnut Kiminkisen sanomuksista muutaman kivan tiivistelmän, jota tuo linkki ei näytä, valitettavasti, joten jospa uskaltaisin kopsata ne tähän. Eli: 1. Me ei hallita elämää, me tuskin hallitaan painoa. 2. Pitäkää tisseistänne huolta. Kopeloikaa ne itse. 3. Viimeistään siinä vaiheessa pitää olla huolestunut, kun niitä kalliimpia kilkuttimia ei näy. 4. Nuorta miestä kiinnostaa seksi, keski-ikäistä sanomalehti ja sen jälkeen suolen toiminta. 5. Ei ole itsestään selvää, että saa nousta seuraavaan päivään.

Hyvä mies se Kiminkinen. Ja hyvä lehti tämä Kainuun Sanomat. :)

Jokainen ihminen on laulun arvoinen   

TÄHTÄIMESSÄ LUPPOAIKA PILVEN PÄÄLLÄ?

Kaikenlaista tuolla pään ympärillä surisee ja surffailee, kun kuuntelee tuota ikuista jahkaamista, pitäisikö eläkkeelle päästä nuorempana vai vanhempana vai sopisiko, että kaikki oltaisiin siihen asti kunnes siivet viuhuvat ja lennättävät pilven päälle luppoaikaa viettämään... Tai sitä miten kotona tehty työ rangaistaan sillä, että siitä ei kerry edes eläkettä...

Mehän taidetaan olla ihan höyrypäisten teillä! Ei tunkeudu kalloon oivallus, miten lapsillakin olisi rauhaisampaa, kun ei joka aamu tarvitsisi kiireessä, tuiskussa ja pimeässä joutua kiikutettavaksi kotoa johonkin säilöön, minkä todellisia vaikutuksia emme koskaan kai saa tietää. Kyllä ne koulussakin niihin ylisuuriin ryhmiin kerkiävät, annettaisiin edes pieninä aloittaa päivät rauhallisissa merkeissä!

Kotona lapsiaan hoitava ihminen, olkoonpa tuo nyt sitten äiti taikka isä, tekee erittäin tarpeellista ja rankkaa työtä, ja vielä kun ajattelee, etteihän hän juurikaan pääse muualle välillä hengähtämään (mikä kodin ulkopuolella työskentelevälle suodaan), tekee siitä vielä vaativamman. MUTTA kun/jos hän haluaa/saa nauttia mahdollisuudesta hoitaa lapsiaan, se kuuluisi ilman muuta lisätä eläkekertymään. Töitähän hänkin tekee, jos ei hän, niin joku muu sitten. Sitä samaa. Josta tämä toinen saa ihan palkkaakin. Ihanteellisesta kotihoitomahdollisuudesta nyt puhun, sillä onhan toki niitäkin lapsia, joiden hyvinvointi on riippuvainen muualta saatavasta hoidosta. Mutta periaatteessa.

Kun nyt olen ylittänyt tietyn maagisen ikärajan, olen huomannut, etten enää jaksaisikaan paiskia töitä, en ainakaan samalla nuoruuden innolla kuin ennen, vaikka se jaksamisen puute silloin aikoinaan kovin hävettävältä asialta tuntuikin, kun sairastin ja sairastin eikä yksikään lääkärikään edes vilauttanut sellaista mahdollisuutta, että sehän voisi olla silkkaa työväsymystä, kotiväsymystä, koko elämisen väsymystä, burn outtia, samaa, josta Tellervo Koivisto sitten rupesi avoimesti puhumaan. Luulin vain olevani hullu, kun en jaksanut pitää päätä ilmassa. Enkä kävellä enkä puhua enkä mitään! Onneksi tunnistin oireet samoiksi ja helpotuin hiukan, mutta vain hiukan...

Tällä hetkellä voin nauttia vihdoinkin kaikenlaisesta oikeaan elämään kuuluvasta. KOP KOP... Minulle annetaan jopa pikkuisen eläkettäkin... Lisäksi kelpaan tarvittaessa hoitamaan lapsenlapsiani (ja jo se, että yleensäkin sain mahdollisuuden kokea heidän syntymänsä, on ihana palkinto! Kannatti jaksaa!) ja saan nyt tehdä omaa alunperin itselleni haaveilemaa työtä (vaikkakin siihen päästäkseni sainkin kamppailla kymmenisen tuonelanläheistä vuotta).

Lähellä kulkevasta ihmisestä kannan huolta; hän on ikänsä töitä tehnyt, mutta ei millään jouda jäämään edes vähäiselle ylimääräiselle vapaalle, hädin tuskin edes lakisääteiselle. Ei ole mahdollisuutta, edessä on vaatimuksia, jotka vain sairaus sulkisi häneltä pois! (Tai lieköön tuo ainoa syy? Onko kukaan korvaamaton?) Mutta ennättääkö valtio sitten hyvittää lainkaan häneltä jokaisesta palkasta vetäisemäänsä eläkemaksua vai säästääkö se hänen kustannuksellaan pitämällä hänet tiukassa otteessaan, kunnes hän kupsahtaa väsymykseen ennen eläköitymistään? Vaatiiko se lopulta hänen elämänsä kokonaan, ilman, että hän saa nauttia työvelvollisuuksiensa jälkeisistä auvoisista päivistä? 

Onko mammona maailmassa tärkeintä? Nykymenoa katsellessa näyttäisi siltä. Toinen on äärimmilleen viety tehokkuus, tosin rahaanhan sekin liittyy. Ihmisestä revitään irti kaikki mahdollinen ja siinä samassa menevät ne viimeisetkin henkilökohtaiset suhteet, kun pinna kiristyy. Sehän on selvä. Viisas hyppää rattailta ja etsii toisenlaisen tien elämässä etenemiselleen, leppoisamman ja inhimillisemmän. Vaatimattomammankin kyllä, mutta se lienee sivuseikka siihen pisteeseen ajautuneelle. Onnen ja hyvänolon tunne toiminee erinomaisena kompensaationa sille.

Mutta... Antakoot töitä vetreille nuorille, noille halukkaille, voimissaan oleville, elämää janoaville! Pois pätkätyöt ja nöyryyttävät kepulikonstit! Eläkkeelle väsyneet, loppuun ajetut, kaikkensa antaneet, itsensä kipeyttäneet! Annettakoon heille mahdollisuus vielä nauttiakin elämästä, kerran tänne ovat aikautuneet!

SÄÄSKIÄISEN PISTÄMÄT

Lähtivät eilen, ne sääskiäisen pistämät. Pinjuska valitti nimittäin, että sääskiäinen oli purrut häntä. Peppi puolestaan oli murheissaan, sillä pikkusisko oli yrittänyt ryöstää häneltä kukkaset, jotka hän oli kerännyt mummille pihapiknikillä viivähtäessämme. Tosin isiäkin oli jo kovasti ikävä, eivät kaikistellen voineet tulla Skypeenkään juttusille, kun isin kuvan näkeminen tuntui kipeältä...

Mummistakin tuntuu kipeältä, vaikka hän onkin onnellinen sekä pikkuisten tapaamisesta ja kaikista ihanista tuokioista heidän kanssaan että siitä, kun lapset näkevät taas isin ja tämän remontoimat uudet "lastenhuoneet". Pitkät välimatkat ja erossa oleminen ovat raskainta. Meille kaikille. Kun mummi ja ukki tulivat maininneeksi, miten heille tuleekaan ikävä, lapset lohduttivat, että hehän voivat lähettää viestejä ja kirjeitä. Ja soittoja. Ja välillä tietenkin käydään katsomassa puolin jos toisinkin.

Tänään viedään sitten MLL:n toimistoon takaisin lainassa ollut lasten turvaistuin. Yksi on omasta takaa, mutta toinenkin tekee tuloaan kyllä. Pianhan pikkuiset pystyvät lomailemaan mummolassa ihan omin päinkin ja silloin niille on enemmän käyttöä.

Mummola hiljeni ja rauhoittui, kaikki tavarat ovat pysyneet kummasti omilla paikoillaan. Vaaleanpunaisia askarreltuja perhosia vielä kyllä lepattelee pitkin seiniä, ovia ja peilejä. Että täällä olisi aina kesä! Kun vielä ikkunoista raaskisi pestä pikkuiset kädenjäljet näkymättömiin...

Barbien maailma